Metsään!

Metsään teki ainakin tanskalaisten vieraittemme mieli, kun kävimme aikanaan Meri-Porin ympäristötiedelukion kansainvälisen leirikoulun aluksi läpi kaupunkimme ympäristön tilaa.

Pidimme avajaistilaisuutta kaupungintalon valtuustosalissa, joten suunnattomia havumetsiä ei niistä ikkunoista näy. Kuitenkin Tanskan leirikoululaisten kysymys hätkähdytti: ”Missä teillä on täällä metsää?”

Toinnuttuani hämmästyksestä selitin, että taitaisi olla helpompi vastata kysymykseen, missä sitä ei olisi. Suomi on hyvin metsävaltainen maa, täynnä upeita alueita, joita kehtaa vieraillekin näyttää.

Meidän sietää olla ylpeitä metsistämme kansallisomaisuutenamme ja taloudellisestikin korvaamattomana luonnonvarana.

Tuomo Hurme (SK 14.1) kaipaa kuitenkin enemmän, ja kukapa ei ihailisi vaikka Kurun Seitsemisen kansallispuiston Multiharjun lenkillä valoisan harjun päällisen valtavia ikihonkia ja kelopuita. Lenkin loppupuolella taas sukelletaan ikikuusikkoon, jonka hämärissä aluskasvillisuuskin on jo paljolti hävinnyt. Kyllä meidän Luojamme on osannut huolehtia siitä, ettei aito ikimetsä todellakaan ole pelkkää rääseikköä.

Multiharjun hongikko on kuitenkin syntynyt olosuhteissa, joita on vaikea nykyaikana jäljitellä. Luonnonvarainen ikihongikko vaatii säilyäkseen toistuvia metsäpaloja. Tällöin vain suuret männyt säilyvät hengissä palon edetessä alempana. Palo kuluttaa liiat typpiyhdisteet ja vähentää maan happamuutta, jolloin kuuset eivät saa ylivaltaa alueella. Muussa tapauksessa lopputulos olisi sinänsä upea, mutta valoton ja niukan biodiversiteetin peikkokuusikko.

Seitsemisen opastuskeskuksessa on poikkileikkaus ikihongan rungosta, jossa on näkyvissä todella monen eri aikaan riehuneen metsäpalon jäljet. On arvioitu, että Suomessa harjualueet paloivat noin 70 vuoden välein, jotkut useammin, jotkut harvemmin.

Kannatan Suomen palolaitosta, joka sai sentään hiljattaisen Pyhärannan metsäpalonkin sammumaan, ennen kuin syntyi aivan korvaamattomia vahinkoja. Entisaikaan tuli sai kuitenkin vapaasti riehua ja synnyttää sellaisia paloaukeita, joiden rinnalla nyky-Suomen avohakkuut ovat aika pieniä.

Olin puolueemme edustajana Ympäristöministeriön ja Maa- ja Metsätalousministeriön aikanaan yllä pitämässä Luonnonvarainneuvostossa, jossa käsittelimme muun muassa uhanalaisten metsäaukeita suosivien päiväperhoslajien suojelutarvetta. Saimme haastatella maamme parhaita asiantuntijoita, jolloin esitin vähän sydän pamppaillen kysymyksen: ”Kun paloaukeita ei enää ole, onko avohakkuuaukea kenties seuraavaksi paras vaihtoehto?” Lyhyt vastaus kuului ”Kyllä se niin on”.

Säkylänharjulla on Pohjoismaiden ainoa luonnonvarainen harjusinisiipiesiintymä. Pakeneva vanki aiheutti siellä metsäpalon, ja armeija on jatkanut alueen ruhjomista. WWF ja Ympäristöministeriö käynnistivät vaadittavan suojeluohjelman, joka on onnistunut hyvin. Alueella suoritettiin pienialainen kulotus, ja lisäksi harjun kylkeen tehtiin useita peräkkäisiä avohakkuita, joiden taimettumista estetään mekaanisesti. Näin ikiaikaisia oloja saatiin jäljiteltyä, ja viimeinen jäljelle jäänyt harjusinisiipiesiintymä voi nyt hyvin.

Kansallispuistomme ja luonnonpuistomme ovat jatkuvan seurannan alla, jotta niiden luontoarvot saadaan säilytettyä. Myös uudet suojelutarpeet tulee huomioida. Talousmetsiämme tulee hoitaa ja hyödyntää monipuolisen järkevästi.

Onko sitten kovimman linjan luonnonsuojelija vai metsäteollisuuden ahnein pomo oikeassa. Minusta ei kumpikaan, mutta en silti kytkisi heitä häpeäpaaluun. On tärkeää, että äärimielipiteet kuullaan, niitä puntaroidaan parhaan tiedon ja tutkimuksen valossa, ja sitten tehdään päätökset rauhallisesti demokraattista päätöksentekoa noudattaen. Silloin karsitaan kiihkon villirönsyt ja annetaan tilaa sille kalleimmalle asialle, mikä on  –  yksinkertainen maalaisjärki.

Simo Korpela

kaupunginvaltuutettu, kristillisdemokraatit