Kysymys on toivosta

Nuori tuli kotiin yhtenä maaliskuisena päivänä ja sanoi, että nyt minut
on sitten lomautettu. Se jysähti kovasti olooni ja aloin miettimään
niitä kaikkia suomalaisia nuoria, joiden elämään pandemia on jättänyt
sellaiset seuraukset, joista me emme vielä tiedä. Kysymyksessä vaikeista
elämänvaiheista selviämisessä on samalla kysymys toivosta. Myös diakonin
työni kautta olen kohdannut paljon ihmisten sinnittelyä parempaa päivää
odottaen. Toivoa herää jo siinä, kun voi puhua vaikeudesta jonkun kanssa.

Näitä puhumisen paikkoja tarjoavat eri ammattilaiset ja heitä tulisi
olla jokaisen saatavilla oikeaan aikaan. Unohtaa ei saa myöskään
vapaaehtoisia verkostoja ja varsinkaan ihan tavallisia naapureita tai
kaupan kassahenkilöitä, jotka ovat arvokkaita kuuntelijoita ja näin
toivon herättäjiä. Tällaisin miettein tällä kertaa Minna Sahlberg,
51-vuotias, seurakunnan diakoniatyöntekjä, perheenäiti, aviovaimo,
koiran-, maaseututaajamatalon- ja saarimökinomistaja,
tarkastuslautakunnan jäsen ja vapaaehtoistyön tekijä monella saralla.