Turun Sanomien pääkirjoituksesta perjantailta olisi paljonkin sanottavaa, mutta eniten ihmetystä ja huolta aikamme historiattomuudesta herättää kirjoituksen päätös: ”Maailma muuttuu, ja lait elävät ajassaan paremmin kuin tuhansia vuosia vanhat, uskontojen pyhät kirjoitukset. Jos laki ja uskonto ovat ristiriidassa, lait ajavat uskonnon ohi.”

Näin ajateltiin myös 1930-luvun Saksassa, jossa demokraattisesti (!) valitut valtiopäiväedustajat aloittivat juutalaisten ja muiden heidän mielestään epätoivottujen ryhmien vainon aluksi lainsäädännön kautta. Tuota kehitystä vastustivat muun muassa tunnustukselliset kristityt, jotka eivät voineet hyväksyä lain varjolla tapahtuvaa syrjintää ja vainoa. Heitä ei velvoittanut toimimaan laki, vaan heidän omat ”tuhansia vuosia vanhat” pyhät kirjoituksensa – laki ei siis ollut yhtäpitävä moraalisesti oikean toiminnan kanssa.

Olisiko pääkirjoittaja kuitenkin seissyt tuossa ajassa pääkirjoituksensa takana, ja ollut kansanjoukon mukana huutamassa ”Ein Reich, ein Volk, ein Führer!”, kuten ajan henkeen kuului, ja johon lakikin mukautui?

Monet näkevät tuomion, jonka Päivi Räsänen osasta syytekohtia sai, ”sananvastuun” voittona, mutta jokainen ”sananvastuun” voitto on lopulta vapauden tappio – ei siis pelkästään sananvapauden tappio. Se, että alemmat oikeusasteet olisivat vapauttaneet Räsäsen kaikista syytteistä, ja että tuomio saatiin korkeimmassa oikeudessa vasta täpärän äänestyksen jälkeen, osoittaa selvästi, ettei kysymys sananvapauden rajoista ole yksinkertainen eikä yksiselitteinen asia.

Sananvapauden rajat eivät kuitenkaan voi olla epämääräiset, vaan niiden tulee olla mahdollisimman laajat. Vain siten ajatusten vapaat markkinat voivat toimia, vain siten kaikki kysymykset ja näkemykset ovat nostettavissa pöydälle, vain siten itse vapaus voidaan turvata.

Voimassa olevaa lainsäädäntöä arvioidessa meidän ei tule ensisijaisesti miettiä sitä, miten lait palvelevat yhteiskuntaamme ja sen arvoja nyt, vaan sitä, miten pahantahtoinen hallinto voi tulevaisuudessa mahdollisesti käyttää sitä kansalaisia vastaan. On tärkeää muistaa, että demokratian ajatus on lopulta tiivistettävissä kahteen kettuun ja yhteen kanaan äänestämässä siitä, mitä syödään illalliseksi. Räsäsen tuomio avaa ovia vaimentamiselle ja itsesensuurille – juuri niille asioille, jotka mahdollistivat myös 1930-luvun kauhut.

Kuten Räsäsen tapaus osoittaa, lausujan omasta mielestä vilpitön lausuma saattaa kuitenkin moniarvoisessa yhteiskunnassa aiheuttaa välillä pahaa mieltä ja loukkaantumista muissa. Lain suojan tulee kuitenkin olla tarkoitettu yksilön henkeä, omaisuutta ja kunniaa varten – ei tunteita varten. Siksi rikoslaista on mielestäni viipymättä poistettava perusmuotoinen pykälä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, tai ainakin pykälästä on poistettava sanat ”panetellaan tai solvataan”, koska Räsäsen tapaus on osoittanut niiden objektiivisen tulkinnan mahdottomaksi.

Jokaiselle vapauden ystävälle kaikuvat historiasta pastori Martin Niemöllerin sanat: ”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, enkä puhunut mitään, koska en ollut kommunisti. Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, enkä puhunut mitään, koska en ollut juutalainen. Sitten ne tulivat hakemaan minut – eikä silloin ollut enää ketään, joka olisi puhunut puolestani.”

Henry Hemanus

varapuheenjohtaja, Turun KD