Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on rakennettu useiden vuosikymmenien ajan. Vastuu lakisääteisistä palveluista on säädetty lähes aina kunnille. Kansainvälisesti katsottuna Suomen kunnilla on poikkeuksellisen suuri vastuu myös julkisen terveydenhuollon palveluista. Aikoinaan tämä vastuu toi sosiaali- ja terveyspalvelut lähelle ihmistä. Lämmöllä muistelen omasta lapsuudestani lähikoulua ja päiväkotia sekä koulun lähellä sijaitsevaa pientä terveysasemaa, josta sai tarvitsemansa hoidon nopeasti.

Oman luokan kanssa kävimme terveysasemalla opettelemassa oikeanlaista hampaiden harjausta hammashoitajan opastuksella. Kenelläkään ei ollut kiire. Kouluterveydenhoitaja lähti kesken koulupäivän viemään minua bussilla keskustan terveysasemalle hinkuyskäepäilyn vuoksi. Kipeänä ollessa olo tuntui turvalliselta tutun hoitajan tullessa mukaan vastaanotolle ja varmistaessa että pääsen kotiin asti. Tämä tuskin on mahdollista nykypäivänä, mutta entäpä uusien hyvinvointialueiden kohdalla?

Piiri pieni pyörii

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteellista uudistamista on valmisteltu jo Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana vuonna 2005, jolloin käynnistettiin Kunta- ja palvelurakenneuudistus (Paras-hanke). Hanke kuitenkin pysäytettiin Jyrki Kataisen hallituksen aikana vuonna 2011. Hallitusohjelmassa todettiin tuolloin, että painopiste siirretään varsinaisiin kuntaliitoksiin. Myöhemmin on todettu, että kuntaliitosten hyödyt ovat jääneet vähäisiksi. Kunnantalot, koulut ja terveysasemat jäivät tyhjilleen palvelujen siirtyessä pienistä liitoskunnista suuriin.

Jokaisella valitulla pääministerillä on vuorollaan ollut oma unelmansa siitä, että juuri hänen hallituksensa peittoaisi ison mörön – sosiaali- ja terveydenhuollon alennustilan. Nyt tapetilla oleva Sanna Marinin hallituksen esitys soteuudistukseksi muistuttaa monessa suhteessa Juha Sipilän hallituksen sote- ja maakuntauudistusta. Kesällä 2016 hallitus julkisti sote- ja maakuntauudistuksen lakiluonnokset, jotka saivat keskeneräisyydestään kritiikkiä. Erityisesti uudistuksen kireä aikataulu ja epärealistiseksi koettu menokehys arveluttivat. Sipilänkin esitys kaatui perustuslaillisiin ongelmiin. Ei voi välttää mielleyhtymää keskeneräisyydestä, kireästä aikataulusta ja epärealistisuudesta Sipilän ja Marinin sote-esitysten välillä.

Kuka päättää ja mistä?

Ensimmäiset ja samalla historialliset vaalit ovat tulossa. Aluevaalit, sotevaalit, maakuntavaalit… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vai johtuuko epävarmuus vaalien oikeasta nimestä siitä, että koko vaalit tuntuvat kansalaisista vieraalta asialta, johon ei oikein osaa ottaa kantaa? Aluevaalien kohdalla ei vielä ole syntynyt vaaliperinnettä, ja yllättävän moni ei edes tiedä, mistä aluevaaleissa loppujen lopuksi äänestetään.

Aluevaalit ovat kuitenkin jo hyvin lähellä. Tätä kirjoittaessa aikaa varsinaiseen vaalipäivään, 23.1.2022, on jäljellä 82 päivää. Tahti on päätähuimaava, sillä aluevaalilautakunnat vahvistavat aluevaalien tulokset 26.1.2022 ja valtuustot aloittavat työnsä jo 1.3.2022. Viimeiset lait tulevat voimaan 1.1.2023.

Tällä hetkellä sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuu on vajaalla 200 kunnalla tai kuntayhtymällä, pelastustoimea hoitaa 22 pelastuslaitosta. Aluevaalien myötä vastuu palvelujen järjestämisestä ja tuottamisesta siirretään 21 hyvinvointialueelle ja Helsingin kaupungille. Hyvinvointialueen ylintä päätösvaltaa käyttää aluevaltuusto, joka valitaan vaaleilla. Aluevaltuuston keskeisenä tehtävänä on päättää muun muassa hyvinvointialueen strategiasta, hallintosäännöstä sekä talousarviosta ja taloussuunnitelmasta. Kunnille jää edelleen hyvinvoinnin ja terveyden edistämistehtävä.

Hyvinvointialueiden rahoitus muodostuu pääasiallisesti valtion rahoituksesta, jossa huomioidaan alueelliset erityispiirteet, kuten väestön määrä ja ikärakenne. Valtuutettujen rooli on erilainen verrattuna esimerkiksi nykyisiin kuntapäättäjiin. Valtuutetut edustavat hyvinvointialuetta ja silloin heidän täytyy pystyä päättämään asioita koko alueen näkökulmasta.

Tulevat haasteet

Akuuteimmat ja merkittävimmät haasteet liittyvät potilastietojärjestelmien hallintaan sekä talous- ja henkilöstöhallinnon järjestelyihin. Pelkästään Varsinais-Suomessa on käytössä yli 40 erilaista potilastietojärjestelmää, jotka eivät ”keskustele” keskenään. Ainakaan minulla ei ole tietoa siitä, miten ongelma aiotaan ratkaista.

Toiminnan tulisi myös jatkua sujuvasti siirtymäkauden yli, kunnes palvelujen järjestäminen siirtyy lopullisesti kunnilta hyvinvointialueille vuonna 2023. Toisaalta pelkällä palvelujen siirtymisellä eri järjestäjälle ei saavuteta tavoitteita yhdenvertaisista, laadukkaista ja kustannustehokkaista palveluista. Kuntien ja kuntayhtymien sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen palveluksessa oleva henkilöstö siirtyy hyvinvointialueiden palvelukseen 1.1.2023 alkaen. Uudistus ei tuo mukanaan yhtään uutta sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijää. Hoitajapula on jo nyt suuressa osassa maata niin vakava, että potilasturvallisuus on vaarassa. Hallituksen suunnitelma hoitohenkilökunnan määrän lisäämiseksi ei vaikuta realistiselta.

Toteutuuko demokratia päätöksenteossa, mikäli äänestysprosentti vaaleissa jää kovin alhaiseksi? Tosiasia on se, että tiedon taso vaaleista on kansalaisilla vielä niukka ja vaaleihin valmistautumisen aika on lyhyt. Pienissä kunnissa kannetaan huolta siitä, että alueiden keskuskaupunkien ehdokkaat valtaavat aluevaltuustot ja pikkukunnat jäävät ilman edustajia. Tulevien valtuutettujen käsissä on koko suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ja sen jatkuminen. Aluevaaleissa kannattaakin äänestää muiden lisäksi ihan oman itsensä takia.

Mirja-Riitta Sjöholm
Turun kristillisdemokraattien johtokunnan jäsen v. 2022,
aluevaaliehdokas